Puhutaan elämästä

Onneksi

Minä koin vaikean lapsuuden ja nuoruuden uusperheessä, jossa tapeltiin paljon. Perheväkivaltaakin oli. Pelko äidistä oli läsnä koko ajan. Muistan kuinka kymmenvuotiaana lyyhistyin huoneeni nurkkaan itkemään silkasta pelosta.

Mielenterveysongelmani puhkesivat murrosiässä. Vuosien paha olo purkautui masennuksena ja sosiaalisten tilanteiden pelkona sekä paniikkihäiriönä. Sain kyllä apua psykologilta ja sosiaalitoimestakin, mutta kukaan ei puuttunut kotioloihini. Neljätoistavuotiaana käyttäydyin itsetuhoisesti – join usein ja paljon, söin paljon erilaisia lääkkeitä helpottaakseni oloani, sekä satutin itseäni. Jäin koukkuun rauhoittaviin. Vaikka olin vasta neljätoista, tunsin olevani umpikujassa elämäni kanssa ja halusin tappaa itseni.

Siitä on vasta muutama vuosi aikaa. Pikkuhiljaa olen saanut elämäni paremmalle mallille. Pääsin muuttamaan pois väkivaltaisesta kodistani, mikä helpotti suuresti. Opiskelen nykyään joustavasti lukiossa omien voimieni mukaan. Löysin lopulta avun terapiasta ja kahdesta päiväsairaalan hoitojaksosta. Myös ystävien, perheenjäsenten ja ammattiauttajien merkitys on korostunut.

Onneksi elämä voitti.

- Sanna

Lue kaikki tarinat