Puhutaan elämästä

Odotan seuraavaa päivää

Olen 19-vuotias tyttö. Sairastuin vaikeaan masennukseen yläasteella. En halunnut mitään muuta niin paljon kuin kuolemaa. Mietin sitä jatkuvasti, eikä päässäni liikkunut muuta vuosiin. En kestänyt elämää. Kuolema tuntui paremmalta vaihtoehdolta, ajattelin ettei mikään voi olla tätä kipua pahempaa, jossa elän päivittäin.  Ajattelin ettei se vaikuttaisi muiden elämään, ei ketään kiinnostaisi vaikka kuolisin, ei kukaan edes huomaisi. Välit ystäviin viilenivät, kun en kestänyt heidän seuraansa oman pahan olon takia. Koulussa ei sanottu parhaan kaverin kanssa enää edes hyvää huomenta, saati mitään muutakaan.  Kaikki voimani meni siihen että pystyin jotenkuten pitämään itseni sen ahdistuksen kanssa kasassa muiden seurassa. Itkin jatkuvasti kotona. Viiltelin. En tehnyt mitään järkevää.

Kunnes. Aloin saamaan apua. Jouduin melkein saman tien osastolle ja sain diagnoosiksi psykoottistasoisen masennuksen. Olin ihan mielelläni osastolla, siellä sain vain maata ja levätä. Tosin itkin sielläkin sitä etten voi mennä tappamaan itseäni hetkenä minä hyvänsä.  Mutta siellä oli turvallisempi olo itseni kanssa. Muut halusi lomille, itse pelkäsin niitä.

Pääsin pois reilun kahden kuukauden jälkeen. Seuraava syksy oli todella rankka. En kertonut todellista vointiani ammattilaisille, vaan esitin voivani paremmin kuin voin. Halusin edelleen tappaa itseni jatkuvasti eikä elämässä ollut järkeä. Kaikki tuntui pahalta ja vaikealta. Puolen vuoden päästä jouduin taas osastolle, tai pyysin itse sinne päästä kun olisin tappanut itseni pian jossen olisi päässyt. Sen jälkeen olin sairaslomalla hetken ja sen jälkeen jatkoin lukiota yhdellä kurssilla. Vaihdoin lukiota ja aloitin terapian. Vointi alkoi hiljalleen kohentua ja elämä voittaa. Vaihdoin lukiosta toiseen kouluun. Viimeisen vuoden aikana vointini on parantunut hurjasti ja masennus on lähes kokonaan hävinnyt. Enää en halua tappaa itseäni, en ajattele etten ansaitse elää, minun kuuluu kuolla. Nyt elämässä on jotain odotettavaa, usein iltaisin menen hyvillä mielin nukkumaan ja odotan seuraavaa päivää, enkä pelkää sitä että herään aamulla.

En ole vielä täysin terve psyykkisesti, mutta masennuksen pahin osa on takana. Elämässä on jotain merkitystä, ajattelen tulevaisuudesta positiivisesti, opiskelu tuntuu kivalta ajatukselta ja yleensäkin eläminen.

Kaikesta voi selvitä, kunhan ei jää aivan yksin. Itsekin jaksoin liian pitkään yksin, olisinpa tajunnut kertoa pahasta olosta aiemmin. Tyhmintä on valehdella voivansa hyvin, vaikkei voi. Apua kannattaa hakea heti kun tuntuu pahalta. Se on rohkeaa eikä pelkurimaista.

- Ronja

Lue kaikki tarinat