Puhutaan elämästä

Hymy jo puoli on hyvettä

Omasta itsemurhayrityksestä puhuminen on vieläkin vaikeaa, vaikka aikaa on kulunut jo lähes puolitoista vuotta. En vieläkään voi ymmärtää mitä tapahtui, miten en löytänyt tilanteeseen muuta ratkaisua. Oma äitini yritti aikoinaan useaan kertaan itsemurhaa ja olen aina ajatellut etten ainakaan seuraa hänen jalanjälkiään.

Yksinhuoltajaäidilläni oli mielenterveysongelmia ja isäni oli alkoholisti, minut huostaanotettiin lastenkotiin 11-vuotiaana. Rikkinäisestä lapsuudesta huolimatta sain paljon rakkautta ja tukea. Halusin pärjätä elämässäni ja näyttää muille, että minusta tulee vielä jotain.

Lapsuudesta juontanut huono itsetunto ajoi minut näyttämään ja suorittamaan. Olin hyvä koulussa, menestyin työelämässä, matkustelin ja elin mielenkiintoista elämää. Sain tehdä työtä joka tuntui oikealta ja tärkeältä, mutta joka oli myös hyvin kuluttavaa. Vaikka työ toi paljon tyydytystä, se ei kuitenkaan täyttänyt sitä aukkoa mitä oli syntynyt epäonnistuneista ihmissuhteista.

Vajaa puolitoista vuotta sitten raja tuli vastaan. Olin vaihtanut työpaikkaa ja minun oli tarkoitus levätä kuukausi ennen kuin aloitin uudessa työpaikassa. Lomakuukausi oli joulukuu, oli pimeää, ystäväni olivat töissä ja tuntemukseni olivat sekavat jätettyäni edellisen työpaikan ristiriitaisissa tunnelmissa. Yhtäkkiä huomasin että minulla ei ollut enää voimia, halusin vain käpertyä pimeään makuuhuoneeseen ja nukkua. Mikään ei tuntunut miltään, ympärillä oli vain pimeä tyhjyys.

Tästä alkoi matkani helvettiin. En pystynyt aloittamaan uudessa työpaikassa, piileskelin kotona ja suljin puhelimen. Halusin kadota. En halunnut olla olemassa, olin täydellisessä umpikujassa josta en nähnyt ulospääsyä. Tunsin itseni täydelliseksi epäonnistujaksi, olin saanut unelmieni työpaikan enkä pystynytkään menemään sinne. Olin täysin loppuunpalanut.

Otin lääkkeiden yliannostuksen kahdesti, mutta mietin myös kaikkia muita keinoja päästä täältä pois. Valehtelin ystävilleni, psykiatrilleni ja kaikille läheisilleni, että he jättäisivät minut rauhaan. Onneksi eivät jättäneet, sillä muuten en ehkä olisi elossa.

Minulla diagnosoitiin vaikea masennus ja myöhemmin epävakaa persoonallisuus. Olen ollut sairauslomalla yli vuoden, menetin työpaikkani sairauteni takia. Kipu on vieläkin kova, mutta enää en halua kuolla. Haluan elää. Masennuksesta toipuminen kestää kauan ja tulevaisuus pelottaa, mutta olen toiveikas. Haluan takaisin työelämään tai opiskelemaan. Enää en ole valmis samoihin uhrauksiin kuin aiemmin;  mikään työ, status tai raha ei ole yhtä arvokas kuin minä.

Olen vihdoin päässyt eroon siitä mielikuvasta jonka loin itsestäni. Minun ei tarvitse aina pärjätä, suorittaa ja olla vahva. Saan olla heikko, tarvitseva ja epätäydellinen, minun ei tarvitse aina olla paras.

Olen mielestäni tullut lempeämmäksi ja suvaitsevammaksi suhteessa itseeni ja muihin. Toisaalta olen myös nähnyt, ketkä ovat todellisia ystäviäni ja ketkä vain kavereita. Koen vielä häpeää ja syyllisyyttä, mutta uskon että ajan kanssa pääsen eroon näistä tunteista. Turhaudun kun mietin ylikuormittuneita mielenterveyspalveluita ja niitä seurauksia mitä tulevista leikkauksista syntyy.

Toivon, että ihmiset ottaisivat toisiaan huomioon enemmän eivätkä jättäisi ketään yksin juuri silloin kun on elämässä vaikeuksia. Ennen yhteisö teki sen mitä nyt oletetaan yhteiskunnan tekevän.

Eino Leinon sanoin:
” Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk’ ei aina esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä;
miss’ ihmiset tuntevat tuntehin,
siellä lähell’ on Jumalakin.”

- Maarit

Lue kaikki tarinat