Puhutaan elämästä

Elämäkerta, lyhyt oppimäärä

Olin tavallinen työssäkäyvä nuori. Olin mennyt 15-vuotiaana tehtaaseen lähetiksi, josta 18 vuotta täytettyäni pääsin parempiin tehtäviin. Kaiken piti olla selvää eläkeikään asti. Oli parisuhde, joka kuitenkin kariutui. Sitten olin työssäkäyvä, sinkku, tyytyväinen elämääni silloin.

Alkoi kuitenkin terveys reistailla pahemman kerran. Kärsin allergiaoireista ja uupumuksesta. Työpäivän jälkeen en jaksanut muuta, kuin maata sohvalla ja miettiä, miten seuraavan vuoron jaksaisi tehdä. Kävin ammattitautitutkimuksissa, joita en jaksanut käydä läpi loppuun asti. Lopulta tilanne meni sen verran sekavaksi, että viimeisen yövuoron jälkeen, jolloin en enää pystynyt ollenkaan nukkumaan, soitin työpaikalle ja ilmoitin, että otan lopputilin. Olin 26- vuotiaana loppuunkäytetty paperityöläinen ja tyhjän päällä. Ei niissä hommissa vajaakuntoisia tarvita, eikä käytetä, koska oven takana on jonossa tulijoita. Ainakin siihen aikaan oli, en tiedä, miten nyt on asian laita.

Lopulta romahdin täysin. Sairastuin psykoottiseen masennukseen ja alkoi hoitolaitoskierre otettuani ensimmäisiä kertoja yliannostuksen. Yliannostuksia on ollut aika monta. Syitä on vaikea kuvailla. Ne ovat äärimmäisiä masennustiloja kuolematoiveineen, äkkipikaistuksissa tehtyjä, vailla kunnollista selitystä. Alkoi pitkä ja kivikkoinen tie. Sairaalajaksoja, muuttoja paikkakunnalta toiselle, uusi suhde, joka myöskin aikaa myöten meni mönkään. Yritin opiskella, mutta siitä ei tullut mitään. Sairastettuani vasta vähän aikaa jaksoin vielä hakea töitäkin, mutta en uudessa työpaikassa pystynyt olemaan, koska ala ei tuntunut omalta. Olen hieman hankala tapaus siinäkin suhteessa, että en ole sopeutunut mihinkään päivätoimintaan, koska koen vaikeaksi olla muiden joukossa.

Olen aina ollut vastuuntuntoinen. Olen joutunut paljon huolta pitämään nuoremmasta sisaruksestani. Lapsuus- ja nuoruusvuosilta on paljon asioita, joita en ole osannut käsitellä. Olen vain elänyt sitä elämää, mikä on edessä kulloinkin ollut. Muutin kotoa pois 16- vuotiaana ja otin vastuun itsestäni. Olisi ollut suoranainen ihme, jos eivät nämä kaikki olisi myöhemmin lyöneet silmille ja en olisi sairastunut.

Elämä vaan on aika kummallista. Olin täysin maassa ja lyöty, kun Rakkaus astui elämääni hassuttelevan hauskan miehen muodossa, jonka kanssa yhdessä katsoimme ukkosta ja salamointia parvekkeella. Piti elää 38 vuotta, ennen kuin elämääni tuli ihminen, jonka kanssa voin puhua ja jolle sanoa, että hei, nyt on selkä niin kipeä, että voisitko auttaa tässä hommassa, kiitos, rakastan sinua. Aika on ollut myös viime vuodet melko suhteellinen käsite. Puolisostani ja minusta tuntuu siltä, kuin olisimme olleet yhdessä vuosikymmeniä! En ole muiden läheisteni kanssa pystynyt puhumaan masennuksestani, yliannostuksista, enkä muustakaan tärkeästä. Isäni kanssa, joka hiljattain meni pois, jotkin asiat jäivät selvittämättä, koska en ollut oikein väleissä hänen kanssaan. Olen aika paljon tehnyt hölmöyksiä.

Anoppini oli tärkeä tuki. Hän lähti täältä vajaa vuosi sitten. Hän kannusti kirjoittamaan. Olen upottanut kaikki haaveeni kodin ulkopuolisista harrastuksista, kuten vapaaehtoistyöstä, järjestötoiminnasta yms., koska en sovi mihinkään. Äitiys on jäänyt kokematta, mutta sitä en sen kummemmin sure, enkä murehdi enää. Nykyinen statukseni on mielenterveyskuntoutuja ja koska en ole hyödyksi yhteiskunnalle missään, enkä kelpaa enää mihinkään, olen voinut kehittää omannäköiseni elämän. Luen, teen kotitöitä, käsitöitä, laitan ruokaa, leivon, kävelen. Puolisoni on tärkein tuki. Hiilijalanjälkeni ei taida olla kovin suuri, koska en autoile, enkä paljon matkustelekaan. Olen tyytyväinen nykyiseen elämääni. Joskus tuntuu siltä, kuin se nuori työssäkäyvä tyyppi olisi ollut joku ihan joku muu.

Pidän myös kahvilassakäynneistä, koska siinä pystyn unohtamaan pikkuvaivani, ihmisten ilmoilla. Olen oppinut, että elämä on tässä ja nyt. Ei eilen, ei huomenna, vaan tässä hetkessä. Niissä ihmisissä, joita näkee ja tapaa. Niissä/siinä, jonka kanssa elää. Luonnossa, eläimissä, kaikessa elollisessa, jota ympärillämme on ja sitä on paljon ja paljon näkee se, ken viitsii avata silmänsä ja katsoa.

Elämä alkaa siitä, kun herää unesta.

-Freedom

Lue kaikki tarinat