Vain elämää

Minulla on mielenterveydellinen sairaus, joka kestää lopun elämääni.

Ensimmäiset psyykkiset oireet tulivat kuvioihin mukaan 19-vuotiaana muuttaessani takaisin lapsuudenkotiin opiskelupaikkakunnalta. Nyt olen työkyvyttömyyseläkkeellä oleva 42-vuotias nainen.

Näihin vuosiin on mahtunut tunteita äärilaidasta toiseen äärilaitaan. On pettymyksiä, onnellisuutta, elämästä taistelua ja kaikkea siltä väliltä. Ilman vaikeuksia ei ole elämää. Loppujen lopuksi ne ovat kasvattaneet minua paremmaksi ihmiseksi. Pakko uskoa.

Toisinaan sairauteni oireilee niin pahasti, että olen itsemurhan partaalla, vaikka minulla on jatkuva lääkitys. Minulla ulkoiset olosuhteet ovat kunnossa, mutta itsensä kanssa on vaikea elää aika ajoittain sairaudesta johtuen. Minulla on sairaudesta johtuvia kummallisia suhtautumistapoja elämään ja itseeni. Itsensä kanssa sinut-projektini kestää lopun elämääni ja samalla opin omasta sairaudestani asioita. Toisaalta ei ole kiva huomata sairautensa huononevan. Tieto lisää tuskaa, mutta ilman tietoa ei tulisi toimeen.

Sairastuneen elämänlaatu ei ole mitä parhain. Varsinkin keväisin olen havainnut itsessäni levottomuutta.

Olen vakavasti harkinnut itsemurhaa monta monituista kertaa. Minulla ei ole ollut syytä elää. En ole jaksanut enää elää. Ei ole nähnyt tulevaisuutta edessään. Jos on nähnyt tulevaisuuden edessään, niin se ei ole ollut mitenkään ruusuinen. Päinvastoin, tulevaisuus on ollut helvetillinen.

En ole kuitenkaan tehnyt sitä itsemurhaa, vaikka se on ollut hiuskarvan varassa. Syyt ovat moninaiset miksi en ole tehnyt itsemurhaa.

Jos tekee itsemurhan, niin silloin jää hyvistä kokemuksista vaille.

Omat läheiset ajatustasolla ovat olleet osasyy, etten ole tehnyt itsemurhaa.

Kun on ollut itsemurha-olotila eli sanoin kuvaamattoman paha olo henkisesti, niin silloin rauhoittava on auttanut.

Toisen ihmisen kanssa juttelu on auttanut.

Kirjoittaminen päiväkirjaan auttaa riippuen siitä, että koittaa kirjoittaa positiivisia asioita vaikkakaan positiiviset asiat eivät aina tunnu hyvältä.

Ei paha olotila jatku loputtomiin. Kyllä se loppuu aikanaan.

Koiran kanssa ulkoilukin auttaa itsemurhafiiliksiin.

On vaan pakko uskoa parempaan, jos ei mikään muu auta.

Sauna on myös ”lääkkeistä” parhaimmistoa, jos on itsemurha-aikeita.

Minua auttaisi myös nopeampi pääsy terapeutille. Se on nykyisin niin kiven takana saada terapeutille aikaa, saatikka sitten saada terapiajaksoa itselleen. Terapiassa mittasuhteet palautuvat normaaliksi.

Hoitosuhde antaa turvallisuutta sekaiseen elämään.

Tämä on vain elämää -mottoni, on minun positiivisen asenteen kulmakiviä. Positiivisella asenteella pötkii pitkälle.

-Maria

Elämäkerta, lyhyt oppimäärä

Olin tavallinen työssäkäyvä nuori. Olin mennyt 15-vuotiaana tehtaaseen lähetiksi, josta 18 vuotta täytettyäni pääsin parempiin tehtäviin. Kaiken piti olla selvää eläkeikään asti. Oli parisuhde, joka kuitenkin kariutui. Sitten olin työssäkäyvä, sinkku, tyytyväinen elämääni silloin.

Alkoi kuitenkin terveys reistailla pahemman kerran. Kärsin allergiaoireista ja uupumuksesta. Työpäivän jälkeen en jaksanut muuta, kuin maata sohvalla ja miettiä, miten seuraavan vuoron jaksaisi tehdä. Kävin ammattitautitutkimuksissa, joita en jaksanut käydä läpi loppuun asti. Lopulta tilanne meni sen verran sekavaksi, että viimeisen yövuoron jälkeen, jolloin en enää pystynyt ollenkaan nukkumaan, soitin työpaikalle ja ilmoitin, että otan lopputilin. Olin 26- vuotiaana loppuunkäytetty paperityöläinen ja tyhjän päällä. Ei niissä hommissa vajaakuntoisia tarvita, eikä käytetä, koska oven takana on jonossa tulijoita. Ainakin siihen aikaan oli, en tiedä, miten nyt on asian laita.

Lopulta romahdin täysin. Sairastuin psykoottiseen masennukseen ja alkoi hoitolaitoskierre otettuani ensimmäisiä kertoja yliannostuksen. Yliannostuksia on ollut aika monta. Syitä on vaikea kuvailla. Ne ovat äärimmäisiä masennustiloja kuolematoiveineen, äkkipikaistuksissa tehtyjä, vailla kunnollista selitystä. Alkoi pitkä ja kivikkoinen tie. Sairaalajaksoja, muuttoja paikkakunnalta toiselle, uusi suhde, joka myöskin aikaa myöten meni mönkään. Yritin opiskella, mutta siitä ei tullut mitään. Sairastettuani vasta vähän aikaa jaksoin vielä hakea töitäkin, mutta en uudessa työpaikassa pystynyt olemaan, koska ala ei tuntunut omalta. Olen hieman hankala tapaus siinäkin suhteessa, että en ole sopeutunut mihinkään päivätoimintaan, koska koen vaikeaksi olla muiden joukossa.

Olen aina ollut vastuuntuntoinen. Olen joutunut paljon huolta pitämään nuoremmasta sisaruksestani. Lapsuus- ja nuoruusvuosilta on paljon asioita, joita en ole osannut käsitellä. Olen vain elänyt sitä elämää, mikä on edessä kulloinkin ollut. Muutin kotoa pois 16- vuotiaana ja otin vastuun itsestäni. Olisi ollut suoranainen ihme, jos eivät nämä kaikki olisi myöhemmin lyöneet silmille ja en olisi sairastunut.

Elämä vaan on aika kummallista. Olin täysin maassa ja lyöty, kun Rakkaus astui elämääni hassuttelevan hauskan miehen muodossa, jonka kanssa yhdessä katsoimme ukkosta ja salamointia parvekkeella. Piti elää 38 vuotta, ennen kuin elämääni tuli ihminen, jonka kanssa voin puhua ja jolle sanoa, että hei, nyt on selkä niin kipeä, että voisitko auttaa tässä hommassa, kiitos, rakastan sinua. Aika on ollut myös viime vuodet melko suhteellinen käsite. Puolisostani ja minusta tuntuu siltä, kuin olisimme olleet yhdessä vuosikymmeniä! En ole muiden läheisteni kanssa pystynyt puhumaan masennuksestani, yliannostuksista, enkä muustakaan tärkeästä. Isäni kanssa, joka hiljattain meni pois, jotkin asiat jäivät selvittämättä, koska en ollut oikein väleissä hänen kanssaan. Olen aika paljon tehnyt hölmöyksiä.

Anoppini oli tärkeä tuki. Hän lähti täältä vajaa vuosi sitten. Hän kannusti kirjoittamaan. Olen upottanut kaikki haaveeni kodin ulkopuolisista harrastuksista, kuten vapaaehtoistyöstä, järjestötoiminnasta yms., koska en sovi mihinkään. Äitiys on jäänyt kokematta, mutta sitä en sen kummemmin sure, enkä murehdi enää. Nykyinen statukseni on mielenterveyskuntoutuja ja koska en ole hyödyksi yhteiskunnalle missään, enkä kelpaa enää mihinkään, olen voinut kehittää omannäköiseni elämän. Luen, teen kotitöitä, käsitöitä, laitan ruokaa, leivon, kävelen. Puolisoni on tärkein tuki. Hiilijalanjälkeni ei taida olla kovin suuri, koska en autoile, enkä paljon matkustelekaan. Olen tyytyväinen nykyiseen elämääni. Joskus tuntuu siltä, kuin se nuori työssäkäyvä tyyppi olisi ollut joku ihan joku muu.

Pidän myös kahvilassakäynneistä, koska siinä pystyn unohtamaan pikkuvaivani, ihmisten ilmoilla. Olen oppinut, että elämä on tässä ja nyt. Ei eilen, ei huomenna, vaan tässä hetkessä. Niissä ihmisissä, joita näkee ja tapaa. Niissä/siinä, jonka kanssa elää. Luonnossa, eläimissä, kaikessa elollisessa, jota ympärillämme on ja sitä on paljon ja paljon näkee se, ken viitsii avata silmänsä ja katsoa.

Elämä alkaa siitä, kun herää unesta.

-Freedom

Pultsaripoika oli pelastava enkelini

Olin silloin työssäkäyvä perheenäiti, 34 vuotta. Lapset olivat silloin iältään 13 ja 6. Poikia molemmat. Mieheni oli pätevä rakennusalan ammattilainen. Kahdeksankymmentäluvulla ei vielä puhuttu paljon uupumuksesta tai loppuun palamisesta.

Lapsuudenkodissani ei koskaan puhuttu uskonasioista, mutta minä sain käydä pyhäkoulua ja tyttökerhoa. Iltarukous antoi turvallisuuden tuntua luin sen usein ääneen kahdelle vanhimmalle siskolleni. Muistan myös rukoilleeni aina hätätilanteessa ja usein tuli apu silloiseen tilanteeseen. Minulla on kaksi siskoa, vanhin siskoni on lievästi kehitysvammainen. Minä olin vahvasti isän tyttö. Olin kolmentoista vanha kun äiti ja isä erosivat, jäimme keskimmäisen siskoni kanssa isän kanssa asumaan. Vanhin sisaremme muutti äidin kanssa.

Kerkesimme asua puoli vuotta isän kanssa kun hän kuoli kotisohvalle.

Elämä jatkui, äiti muutti meidän luokse takaisin.

Olin 15 vuotta, kun tapasin mieheni. Olin kahdeksantoista vuotta, kun menimme naimisiin. Siitä alkoi meidän yhteinen matka. Elämä oli taloudellisesti tiukkaa, alkuun asunnot olivat ilman mukavuuksia. Mutta silti elämä oli kunnossa, asiat menivät eteenpäin. Jumala oli jäänyt taka-alalle. En muista että olisin tarvinnut edes hätärukouksia. Lapset syntyivät seitsemän vuoden ikäerolla, pojat olivat helppohoitoisia kilttiä ja tottelevaisia lapsia.

Aloimme rakentamaan omaa taloa. Mieheni oli kätevä käsistään, mutta minun hartioilla oli perheemme raha-asioiden hoito. Muistan, että valvoin joskus yöllä ja mietin riittääkö kustannusarvio. Lainan saanti ei ollut helppoa. Samana vuonna työpaikkani muutti uusiin tiloihin, olin kaupan alalla osaston vastaavana jossa tehtiin paljon laitoskauppaa ja vähittäiskauppaa. Artikkelimäärä kasvoi, tehtävät laajenivat hehtaarihallissa.
Tunsin silloin ettei aika riitä, aloin olla tosi väsynyt. Vaadin itseltäni liikaa. Piti olla kaikki asiat hallinnassani, ei mitään armoa itseäni kohtaan. Koin myös huonoa omaatuntoa kun ei ollut aikaa miestäni tarpeeksi auttamaan talonrakennuksessa. Vaikka työpäiväni olivat pitkä, lasten hoito, ruoanlaitto, eväiden vienti miehelle rakennukselle.

Talo valmistui, muuttokuntoon vuotta myöhemmin. Työpaineet kasautuivat ja oma riittämättömyyden tunne.

Tuli kevät, kolme vuotta myöhemmin. Kun heräsin aamulla aloin heti oksentamaan. Yritin mennä työhön, olin voimaton ja huippasi. Olin käynyt hierojalla, joka totesi että olenko ollut kolarissa kun kaikki paikat on jännityksessä. Sairauslomani alkoi, joka oli minulle kauhistus, että minäkö olen sairastunut mielenterveyden vuoksi. Tästä alkoi raju alamäki. En enää nukkunut edes unilääkkeellä. En pystynyt syömään vapisin ja tärisin.

Nyt muistin lapsuuden rukousavun. Polvistuin monta kertaa rukoilemaan ja pyytämään Jumalalta apua. Minun aikataulussani apu piti tulla nopeasti. Rupesin epäilemään onko Jumala sittenkään olemassa. Silloin tuli ensimmäisenä itsetuhoajatus. Pitää päästä pois, jos vain löytyisi sulaa järveä. Nyt minä olen seonnut. En ollut nukkunut kolmeen yöhön. Minusta ei enää ole äidiksi eikä vaimoksi. Miten käy talon lainanmaksujen kun en pysty työhön. Lasten ja mieheni ei tarvitse kärsiä ja nähdä minua seonneena.

Mieheni oli hämillään ja ihmeissään. Hän oli sitä mieltä, että kyllä ihminen nukkuu kun on tarpeeksi väsynyt. Hoipertelin ystäväni luokse joka asui lähistöllä ja kerroin tilanteen. Hän vei minut lääkäriin ja saattoi sitten  sairaalaan. Luulin että saan siellä jonkin piikin, jolla saan nukuttua univelat, jos sitten olo helpottuu. Mutta lääkkeitä, lääkkeitä, huonoa nukkumista. Kyllä se oli pelottava paikka. Rukoilin siellä useasti että hyvä Jumala ota minut pois tai paranna.

Reilun viikon perästä mieheni tuli hakemaan minua kotiin. Olin kuin muumio, en tuntenut lapsiani enkä muitakaan läheisiä kohtaan mitään tunteita. Siskoni oli vastaanottamassa kakkukahvien kanssa. Käteni tärisivät, olin tosi heikossa kunnossa. Lähdettiin mieheni kanssa apteekista hakemaan lääkkeet mitä sairaalasta oli määrätty. Apteekki oli virtaavan veden vieressä. Mies meni apteekkiin ja minä jäin autoon.
Nyt oli minulla tilaisuus, aivan kun joku olisi läpsäyttänyt olalle, että nyt mene, kohta helpottaa. Ihmisiä käveli sillalla, joten muistan ajatelleeni että en halua herättää huomiota. Juoksin sillan reunakivetystä suoraa päätä virtaavaan veteen. Muistan että yritin mahdollisimman nopeasti päästä veden alle, mutta päälläni oleva nahkatakki ei heti uponnut.

Kohta tunsin että joku vetää kädestä, kun tulin pintaan tajusin että pultsaripoika tukka auki hapsottaen veti minua ylös, kastellen myös omat vaatteensa. Muistan hänen sanoneen että tyttö, tätä elä tee koskaan.

Tämä ”rantojen hamppari” oli Jumalan lähettämä pelastava enkeli. En jaksa uskoa että sillalla kävelevät hienoissa pukeissa olisivat tulleetkaan kylmään virtaavaan veteen kastelemaan vaatteitaan.
Ei ollut minun aikani lähteä. Jumalalla on omat suunnitelmat.

Tämän jälkeen ambulanssi tuli paikalle. Kerroin mieheni tultua paikalle että tämä ei ole sinun syytäsi.

Reilun vuoden olin vielä työkyvytön. Olin kolme kuukautta sairaalassa. Vuosi oli hyvin tuskaista ja vaikeaa. Tutustuin moniin hengellisiin ja rukoileviin ihmisiin. Olin tehnyt päätöksen, että koskaan tee itselleni itsetuhoa. Ajattelin, että katsotaan mitä ihmisen pitää kestää. Kerroin myös vanhemmalle pojalleni että ei tarvitse enää pelätä, tämä ei koskaan toistu. Päätöksen jälkeen alkoi toipuminen pienin askelin.
Työelämään palasin noin vuoden perästä tästä tapahtumasta.

Nyt olen 60-vuotias, työelämässä. Tunnen että elän elämäni parasta aikaa.
Poikani ovat nyt aikuisia, heidän kanssa on lämpimät ja läheiset välit. Olen myös kolmen lapsen mummo.

Olen kertonut muutaman kerran elämänkokemukseni seurakunnan tilaisuuksissa. Toivon että tästä olisi apua Ihmiselle joka ei näe ”tunnelin päässä valoa”.

-Maaret

Kelpaat kelle vaan

Olen 37-vuotias nainen ja miettinyt itsemurhaa nuoresta alkaen.

Kasvoin kodissa, jossa oma itse, omat tunteet ja tarpeet piti piilottaa. Ratkaisuksi tähän yksinäisyyden kokemukseen minulle tulivat itsemurha-ajatukset, jotka ovat välillä elämän pettymysten ja vastoinkäymisten myötä olleet voimakkaita. Välillä pääsin niistä eroon, mutta jonkin asian laukaistessa itseinhon ne nousivat aina uudelleen mieleen. Joinain aikoina niitä oli joka päivä, välillä muutaman kerran vuodessa yleensä jonkin vaikeamman sosiaalisen tilanteen yhteydessä.

Vasta aivan viime aikoina ne ovat alkaneet jäädä toivottavasti kokonaan taka-alalle. Siihen on tarvittu vuosien terapia ja meditaatioharjoituksia. On hyvin rauhoittava tunne, kun huomaa itsemurha-ajatusten korkeintaan häivähtävän pikaisesti mielessä. Ne ovat olleet pitkä-aikainen ystävä ja vihollinen minulle. Varmasti niistä on saanut lohtua vaikeina aikoina, mutta koen niiden myös hyökänneen kimppuuni tarkoituksena tuhota minut lopulisesti. Omat itsemurha-ajatukseni eivät onneksi koskaan siirtyneet teoiksi, mutta pelkkinä ajatuksinakin ne ovat olleet piinaavia.

Rakkaus itseä kohtaan ja toisilta saatu välittäminen on pelastanut.  Juha Tapion “Kelpaat kelle vaan” -biisi on yhtenä monista auttanut: “Puoltakaan en sun kivustas voi tietää, sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää, mut joku aamu mä tiedän sen, sä heräät huomaamaan, sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan”.

- Maria

Minua tarvitaan

Minulla on kuusi lasta ja vaimo, olen syntynyt vanhoillislestadiolaiseen perheeseen.

Omaksuin vanhoillislestadiolaisen uskonkäsityksen ja elämänarvoni lapsuuden kasvuympäristöstä. Elämässäni jouduin kuitenkin vakavaan kriisiin lapsuuden uskon ja omaksumieni elämänarvojen kanssa. Kriisini oli niin syvä, että puolen vuoden ajan haudoin lähes päivittäin itsemurhaa. Yritin itsemurhaa. Selvisin siitä kuitenkin hengissä, ensimmäinen tuntemukseni oli tunne selviytymisestä, selvisin hengissä.

Elämälläni on tarkoitusta, minua tarvitaan täällä elämässä. Kuusi pientä lastani ja vaimoni tarvitsevat minua, siinä on yllin kyllin syytä elää ja olla läsnä läheisteni arjessa.

- Kari

Merkitystä elämään

Kun muutin parikymppisenä kotoa, sairastuin masennukseen. Lopulta kauppaankin lähteminen pelotti. Ihana koiranpentu tuli elämääni pelastavaksi enkeliksi ja toi merkitystä elämään. Koiran kanssa uskalsin poistua kotoa ja pikkuhiljaa minulla oli uusia ystäviä.

Masennuksesta toipumiseen menee kuitenkin vuosia. Vielä tänäänkin masennus ja uupumus väijyvät joka nurkan takana. Olen nykyään 37- vuotias kahden lapsen äiti. Olen vuosien varrella kerryttänyt työkalupakin, jonka avulla saan elämän voittamaan uudestaan ja uudestaan.

Läsnäolevassa hetkessä ei ole masennusta.

- Läsnäoleva hetki

Kaikella on tarkoituksensa

Selvittyäni itsemurhayrityksestä hengissä äitini sanoi minulle; kaikella on tarkoituksensa ja se, että selvisit tarkoittaa varmastikin sitä että elämällä on vielä jotain arvokasta tarjottavaa. Mahtava ammattilaisten verkosto on tukenani ja olen saanut apua niin psykiatrisella osastolla kuin kotiutumisen jälkeenkin.

Haluan jakaa runon, joka kumpusi minusta kun olin osastolta viikonloppulomalla, kun itsemurhayrityksestäni oli kulunut vajaat pari viikkoa.

“sielu rikottu – katse naulittuna seinään tai lattiaan
raskain askelin laahustaa
painaa harteilla maailman taakka
kuin häkkiin suljettu eläin
seinät ahdistaa, saa ajan laahaamaan
sielunhoitajat seurana vain
lempeinä mutta vakavina, totisina
seuraten sisäistä kamppailuain
pettymys, helpotus, epäonnistuminen
tunteiden kirjo päässäni kimpoilee
kuoleman pelko – halu kuolla
synkät ajatukset seuranain
joukossa sielujen rikottujen”

- iHanna

Kaikilla on tarkoitus

Talvi on vuodenajoista minulle rankin. Olin viikon pois koulusta. Nukuin sohvalla kunnes heräsin hikisenä ja täristen, pelko elämäni lopusta oli suuri. Äitipuoleni tuli viereeni ja rauhotti minut.  Mielessäni pyöri vain ahdistus ja se miten tulisin selviämään siitä puristavasta tunteesta.  En pystynyt pitämään itsestäni huolta kunnolla, välttelin suihkua, söin vähemmän ja samalla painoni putosi muutaman kilon.  Usko tulevaisuuteen ja elämän ihanuuteen horjui.

Pääsin vaikeasta tilanteesta eteenpäin rakkaimpieni avulla: äiti, isi, äitipuoli, sisko ja täti olivat suurimmat kannustusjoukkoni. Ilman heitä en välttämättä olisi täällä enään. Välillä kun itketti todella paljon äiti katsoi minuun itkuisin mutta rakastavin silmin ja sanoi “Kyllä aurinko paistaa risukasaankin.”

Tämä lause rakkaimmalta ihmiseltä sai minuun mielettömän elämänvoiman. Nykyään syön lääkkeitä käyn psykiatrilla ja nautin elämän jokaisesta hetkestä. Vaikeuksien avulla opin arvostamaan rakkaimpiani ja koko elämää. Älkää luovuttako ikinä!

Meillä kaikilla on täällä tarkoitus.

- Believe

Puhu, kuuntele, hae apua ja elä

Itsemurha. Me tapamme itsemme, koska emme löydä muuta ulospääsyä.

Me lopetamme kaiken, kun emme pysty kantamaan sitä taakkaa. Me teemme sen, vaikka emme halua kuolla, emme vain jaksa elää enää.

Minä olen yrittänyt itsemurhaa useita kertoja. Sen sanominen tuntuu vaikealta, on vaikeaa myöntää, että minä halusin lopettaa sen kaiken. Haluan edelleen. Mutta taistelen sitä vastaan.

Olin varmaankin 12-vuotias kun ensimmäisiä kertoja mietin itsemurhaa vakavasti. Nyt ajateltuna, tuntuu kauhelta miten niin pieni lapsi voi haluta kuolla koko sydämestään. Katsoin uutisista tragedioita ja toivoin, että se kuollut lapsi televisiossa olisinkin ollut minä.

Seitsemännellä luokalla yritin ensimmäisen kerran itsemurhaa. Otin ison yliannostuksen erilaisia reseptilääkkeitä koulussa ja toivoin että olisin kuollut. Kaverini veivät minut terveydenhoitajalle, joka kysyi halusinko mennä kotiin vai pystyisinkö jatkamaan koulupäivää. Vapisten vastasin, etten halunnut mennä kotiin. Tekikö terveydenhoitaja oikein antaessaan minun jäädä kouluun, vaikka olin hengenvaarassa?

Jatkoin pillereiden syömistä loppupäivän, kunnes lopulta olin niin turtunut etten pystynyt enää nielemään. Viiltelin välitunneilla ja jo verenhukka sai aikaan huimaavan olon. Kaverit vahtivat, etten menettänyt tajuntaani. Mutta loppupeleissä kukaan ei tehnyt mitään estääkseen minua kuolemasta.

Vuotta myöhemmin rakas ystäväni tappoi itsensä. Hänen poismenonsa pysäytti minut miettimään omaa elämääni ja sen haurautta. Kuinka pienessä hetkessä tämä kaikki voikin olla vain kaunis muisto. Tästä on aikaa jo yli kaksi vuotta, mutta päivääkään ei kulu, ettenkö miettisi mitä olen tehnyt väärin ja mitä olisin voinut tehdä toisin estääkseni häntä tekemästä lopullista päätöstä. Silloin aloin miettiä, mitä olin itse vuotta aiemmin tehnyt. Kyyneleet kihosivat silmiini kun mietin sitä surua ja ikävää, ja sitä kuinka häntä kaipasin. Kuinka minun läheisiäni olisi satuttanut, jos minä makaisin nyt mullan alla.

Itsemurha ei ole ratkaisu, se on vaihtoehto joka sysää oman kivun läheisille. Siitä pitää puhua, me jäämme yksin jos luulemme, ettei kukaan muu tunne näin. Kukaan ei ole yksin näiden ajatuksien kanssa, ei kukaan. Pitää vain löytää ihminen joka ymmärtää juuri sinua. Asioista pitäisi voida puhua, sillä itsemurha ei ole salaisuus.

Puhu, kuuntele, hae apua ja elä.

- Katariina

Odotan seuraavaa päivää

Olen 19-vuotias tyttö. Sairastuin vaikeaan masennukseen yläasteella. En halunnut mitään muuta niin paljon kuin kuolemaa. Mietin sitä jatkuvasti, eikä päässäni liikkunut muuta vuosiin. En kestänyt elämää. Kuolema tuntui paremmalta vaihtoehdolta, ajattelin ettei mikään voi olla tätä kipua pahempaa, jossa elän päivittäin.  Ajattelin ettei se vaikuttaisi muiden elämään, ei ketään kiinnostaisi vaikka kuolisin, ei kukaan edes huomaisi. Välit ystäviin viilenivät, kun en kestänyt heidän seuraansa oman pahan olon takia. Koulussa ei sanottu parhaan kaverin kanssa enää edes hyvää huomenta, saati mitään muutakaan.  Kaikki voimani meni siihen että pystyin jotenkuten pitämään itseni sen ahdistuksen kanssa kasassa muiden seurassa. Itkin jatkuvasti kotona. Viiltelin. En tehnyt mitään järkevää.

Kunnes. Aloin saamaan apua. Jouduin melkein saman tien osastolle ja sain diagnoosiksi psykoottistasoisen masennuksen. Olin ihan mielelläni osastolla, siellä sain vain maata ja levätä. Tosin itkin sielläkin sitä etten voi mennä tappamaan itseäni hetkenä minä hyvänsä.  Mutta siellä oli turvallisempi olo itseni kanssa. Muut halusi lomille, itse pelkäsin niitä.

Pääsin pois reilun kahden kuukauden jälkeen. Seuraava syksy oli todella rankka. En kertonut todellista vointiani ammattilaisille, vaan esitin voivani paremmin kuin voin. Halusin edelleen tappaa itseni jatkuvasti eikä elämässä ollut järkeä. Kaikki tuntui pahalta ja vaikealta. Puolen vuoden päästä jouduin taas osastolle, tai pyysin itse sinne päästä kun olisin tappanut itseni pian jossen olisi päässyt. Sen jälkeen olin sairaslomalla hetken ja sen jälkeen jatkoin lukiota yhdellä kurssilla. Vaihdoin lukiota ja aloitin terapian. Vointi alkoi hiljalleen kohentua ja elämä voittaa. Vaihdoin lukiosta toiseen kouluun. Viimeisen vuoden aikana vointini on parantunut hurjasti ja masennus on lähes kokonaan hävinnyt. Enää en halua tappaa itseäni, en ajattele etten ansaitse elää, minun kuuluu kuolla. Nyt elämässä on jotain odotettavaa, usein iltaisin menen hyvillä mielin nukkumaan ja odotan seuraavaa päivää, enkä pelkää sitä että herään aamulla.

En ole vielä täysin terve psyykkisesti, mutta masennuksen pahin osa on takana. Elämässä on jotain merkitystä, ajattelen tulevaisuudesta positiivisesti, opiskelu tuntuu kivalta ajatukselta ja yleensäkin eläminen.

Kaikesta voi selvitä, kunhan ei jää aivan yksin. Itsekin jaksoin liian pitkään yksin, olisinpa tajunnut kertoa pahasta olosta aiemmin. Tyhmintä on valehdella voivansa hyvin, vaikkei voi. Apua kannattaa hakea heti kun tuntuu pahalta. Se on rohkeaa eikä pelkurimaista.

- Ronja

Sattuu, sattuu, sattuu

En kestäisi pehmeää kosketusta
Naamaria riisua ei voi
Ja vaikka joku minua koskettaisi
Minä löisin käden pois

Kuin eläin ahdistettu ja peloissaan
Vain murisen lähestyjää
Vaikka syliin, turvaan janoaisin
Pelon taakse kaipuu häviää

Kyyneleet kielletty on tulemasta
Kipua näyttää ei kellekään saa
Se joka tietäisi siitä
Tahtoisi vain enemmän satuttaa

Niin istun tyhjänä iltojani
Ikävästä kouristellen
Ja itselleni nauran
Kun haluaisin
Että joku vielä
minuakin rakastaa

- Liisa 8.4.2007

En anna periksi

Minun koko pienen elämäni ajan olen joutunut taistelemaan psyykkisen hyvinvointini kanssa. Ikää on vasta 18, mutta olen käynyt läpi terapioita ja keskustellut useamman psykologin kanssa kuin moni elämänsä iltapuoltakaan elävä henkilö on päässyt edes näkemään. Vaikka kaikki mahdolliset terapiat ja muut ovatkin juuri minua varten järjestetty ja psykologian ammattilaiset ovat minua varten, eivät he silti osaa auttaa minua. Olen tutustunut itseeni elämän kautta, kaatunut moneen kertaan ja itkenyt surkeaa pientä elämääni, mutta silti jostain syystä olen aina noussut ylös. Joku on saanut minut jatkamaan, vaikka olisi niin paljon helpompaa päästää irti ja lakata olemasta. En pelkää kuolemaa, pelkään elämää. Elämään kuuluu tässä ikävaiheessa niin paljon valintoja, jotka tulevat vaikuttamaan loppuun saakka, ja kaikki sanovat, että “ajattele tulevaisuuttasi”, mutta entä jos tulevaisuus on niin hämärän peitossa, ettei osaa ajatella tätä hetkeä pidemmälle?

Ahdistuneisuushäiriön kanssa eläminen on raskasta, ja masennus kuuluu tiiviisti mukaan, milloin vähemmän, milloin enemmän. Olen mielialalääkityksellä, ja ne auttavat minua pysymään tolpillani vaikeimpina aikoina. Muuten en pääsisi kuralätäköstä ylös ollenkaan. Tahtoisin olla yhteydessä muihin kaltaisiini ihmisiin, sillä vertaistuki on tärkein tuki, minkä olen huomannut auttavan ja olevan avuksi – niin itselle kuin ehkä toisellekin. Olen niin usein sekaisin itseni ja ajatusteni kanssa, etten enää osaa tehdä sitä, mikä olisi mahdollisesti oikein.

Onneksi en ole yrittänyt vahingoittaa itseäni, vaikkakin aihe pyyhkäisee ajatuksiani todella usein. En uskalla kulkea siltojen ylitse yksin tai mennä kerrostalon ylimpien kerroksien parvekkeelle katsomaan, koska pelkään, että voisin tehdä itselleni hetken mielijohteesta mitä vain. Kerran kovan ahdistuksen kourissa tämä oli liiankin lähellä, ja kun ymmärsin, mitä miltei oli tapahtumassa, käperryin itseäni pelkäävänä ja säikähtäneenä nurkkaan itkemään hysteerisesti. Kuolema oli kuiskannut korvaani, ja olin kuullut sen.

Kaikki mitä sanon, on enemmän kuin totta. Olen tietoinen elämästäni enemmän kuin kukaan voi edes kuvitella olevansa. Silti minulta saatetaan kysyä, “olenko yhtään ajatellut”? Mietipä sinä sitä vielä hetki ja kysy sitten uudestaan. En muuta teekään, kuin yritän selvitä elämässäni eteenpäin ajattelemalla itseäni ja yrittämällä huolehtia itsestäni.

Kaikki orastavat pienet suhteeni ovat päättyneet siihen, kun olen puhunut toiselle siitä, miltä sisälläni tuntuu aika ajoin. He ovat hyljänneet minut siihen paikkaan ja todenneet, että olen heille liian vaikea ihminen. Tämän takia minuun ei kukaan voi kiintyä, koska olen liian ailahtelevainen. Tiedän sen ja se pilkkoo aina palan itsetunnostani pois.

Isäni suvussa on paljon alkoholisteja – isäni mukaan lukien – ja minua pelottaa myös se, että alan turvautua alkoholiin apukeinona, sillä minun on vaikea kieltäytyä juomasta varsinkin seurassa. Kuukauden sisään olen ollut kolme kertaa vahvasti humalassa ja se on minulle, suhteellisen hentoiselle naiselle liikaa.  Vertaankin itseäni monessa asiassa isääni, mutta en halua kulkea samoja askelia kuin hän. En millään haluaisi. En millään haluaisi…

En enää näe unta elämästä, koska en jaksa uneksia jostain, mikä on minulta niin kaukana. Ajattelen elämääni, kun olen valveilla, opetellut elämään hetkessä, nauttimaan siitä, mitä on minulla juuri nyt. En ajattele, millaista elämäni voisi olla tai mitä siitä voisi tulla. Tahdon elää ja olla onnellinen. Kun jaksan aina yrittää, elämä palkitsee, ja saan olla onnellinen – vaikka sitten vain sen yhden pienen hetken.

Olen kaikkien vaikeuksieni ohella sitä mieltä, että elämästä taisteleminen on kaiken sen tuskan ja kivun arvoista. Mikään ei vedä vertoja sille, että saa henkäistä syvään edes hetken ja olla lehmänä laitumella. Seesteinen hetki tekee elämästäni makean, ja uskon, että elämästäni tulee seesteisempi hetki hetkeltä, kun en vain anna periksi! Siinä se, ytimekkäästi sanottuna: EN ANNA PERIKSI. En lakkaa uskomasta itseeni, vaikka horjunkin. Näin elämä voittaa, ja saan sen itseni puolelle.

- Riina

Hymy jo puoli on hyvettä

Omasta itsemurhayrityksestä puhuminen on vieläkin vaikeaa, vaikka aikaa on kulunut jo lähes puolitoista vuotta. En vieläkään voi ymmärtää mitä tapahtui, miten en löytänyt tilanteeseen muuta ratkaisua. Oma äitini yritti aikoinaan useaan kertaan itsemurhaa ja olen aina ajatellut etten ainakaan seuraa hänen jalanjälkiään.

Yksinhuoltajaäidilläni oli mielenterveysongelmia ja isäni oli alkoholisti, minut huostaanotettiin lastenkotiin 11-vuotiaana. Rikkinäisestä lapsuudesta huolimatta sain paljon rakkautta ja tukea. Halusin pärjätä elämässäni ja näyttää muille, että minusta tulee vielä jotain.

Lapsuudesta juontanut huono itsetunto ajoi minut näyttämään ja suorittamaan. Olin hyvä koulussa, menestyin työelämässä, matkustelin ja elin mielenkiintoista elämää. Sain tehdä työtä joka tuntui oikealta ja tärkeältä, mutta joka oli myös hyvin kuluttavaa. Vaikka työ toi paljon tyydytystä, se ei kuitenkaan täyttänyt sitä aukkoa mitä oli syntynyt epäonnistuneista ihmissuhteista.

Vajaa puolitoista vuotta sitten raja tuli vastaan. Olin vaihtanut työpaikkaa ja minun oli tarkoitus levätä kuukausi ennen kuin aloitin uudessa työpaikassa. Lomakuukausi oli joulukuu, oli pimeää, ystäväni olivat töissä ja tuntemukseni olivat sekavat jätettyäni edellisen työpaikan ristiriitaisissa tunnelmissa. Yhtäkkiä huomasin että minulla ei ollut enää voimia, halusin vain käpertyä pimeään makuuhuoneeseen ja nukkua. Mikään ei tuntunut miltään, ympärillä oli vain pimeä tyhjyys.

Tästä alkoi matkani helvettiin. En pystynyt aloittamaan uudessa työpaikassa, piileskelin kotona ja suljin puhelimen. Halusin kadota. En halunnut olla olemassa, olin täydellisessä umpikujassa josta en nähnyt ulospääsyä. Tunsin itseni täydelliseksi epäonnistujaksi, olin saanut unelmieni työpaikan enkä pystynytkään menemään sinne. Olin täysin loppuunpalanut.

Otin lääkkeiden yliannostuksen kahdesti, mutta mietin myös kaikkia muita keinoja päästä täältä pois. Valehtelin ystävilleni, psykiatrilleni ja kaikille läheisilleni, että he jättäisivät minut rauhaan. Onneksi eivät jättäneet, sillä muuten en ehkä olisi elossa.

Minulla diagnosoitiin vaikea masennus ja myöhemmin epävakaa persoonallisuus. Olen ollut sairauslomalla yli vuoden, menetin työpaikkani sairauteni takia. Kipu on vieläkin kova, mutta enää en halua kuolla. Haluan elää. Masennuksesta toipuminen kestää kauan ja tulevaisuus pelottaa, mutta olen toiveikas. Haluan takaisin työelämään tai opiskelemaan. Enää en ole valmis samoihin uhrauksiin kuin aiemmin;  mikään työ, status tai raha ei ole yhtä arvokas kuin minä.

Olen vihdoin päässyt eroon siitä mielikuvasta jonka loin itsestäni. Minun ei tarvitse aina pärjätä, suorittaa ja olla vahva. Saan olla heikko, tarvitseva ja epätäydellinen, minun ei tarvitse aina olla paras.

Olen mielestäni tullut lempeämmäksi ja suvaitsevammaksi suhteessa itseeni ja muihin. Toisaalta olen myös nähnyt, ketkä ovat todellisia ystäviäni ja ketkä vain kavereita. Koen vielä häpeää ja syyllisyyttä, mutta uskon että ajan kanssa pääsen eroon näistä tunteista. Turhaudun kun mietin ylikuormittuneita mielenterveyspalveluita ja niitä seurauksia mitä tulevista leikkauksista syntyy.

Toivon, että ihmiset ottaisivat toisiaan huomioon enemmän eivätkä jättäisi ketään yksin juuri silloin kun on elämässä vaikeuksia. Ennen yhteisö teki sen mitä nyt oletetaan yhteiskunnan tekevän.

Eino Leinon sanoin:
” Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk’ ei aina esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä;
miss’ ihmiset tuntevat tuntehin,
siellä lähell’ on Jumalakin.”

- Maarit

Onneksi

Minä koin vaikean lapsuuden ja nuoruuden uusperheessä, jossa tapeltiin paljon. Perheväkivaltaakin oli. Pelko äidistä oli läsnä koko ajan. Muistan kuinka kymmenvuotiaana lyyhistyin huoneeni nurkkaan itkemään silkasta pelosta.

Mielenterveysongelmani puhkesivat murrosiässä. Vuosien paha olo purkautui masennuksena ja sosiaalisten tilanteiden pelkona sekä paniikkihäiriönä. Sain kyllä apua psykologilta ja sosiaalitoimestakin, mutta kukaan ei puuttunut kotioloihini. Neljätoistavuotiaana käyttäydyin itsetuhoisesti – join usein ja paljon, söin paljon erilaisia lääkkeitä helpottaakseni oloani, sekä satutin itseäni. Jäin koukkuun rauhoittaviin. Vaikka olin vasta neljätoista, tunsin olevani umpikujassa elämäni kanssa ja halusin tappaa itseni.

Siitä on vasta muutama vuosi aikaa. Pikkuhiljaa olen saanut elämäni paremmalle mallille. Pääsin muuttamaan pois väkivaltaisesta kodistani, mikä helpotti suuresti. Opiskelen nykyään joustavasti lukiossa omien voimieni mukaan. Löysin lopulta avun terapiasta ja kahdesta päiväsairaalan hoitojaksosta. Myös ystävien, perheenjäsenten ja ammattiauttajien merkitys on korostunut.

Onneksi elämä voitti.

- Sanna

Matkalla kohti elämää

Lapsesta asti olen kokenut väkivaltaa kaikissa sen muodoissa. Isäni oli alkoholisti ja bipolaarihäiriöinen, äitini narsisti. Kun he erosivat, äitini otti uuden miehen, jonka kanssa teki kaksi lasta. Mies alkoi pahoinpidellä äitiäni ja minua, lisäksi hän ahdisteli ja kosketteli minua, uhkaili, löi, pelotteli… pidin paljon huolta nuoremmista sisaristani samalla kun äitini söi minua henkisesti. Minä olin aina koulussa kiusattu ja outo. En osannut olla normaali muiden lasten seurassa ja siksi minua lyötiin koulussakin. Muutimme todella paljon, enkä näin ollen saanut kuin lyhytaikaisia ystävyyssuhteita. Paras ystävä oli äitini.

Teiniaikanani äitini alkoi lyödä minua sekä nöyryyttää ja haukkua jos en tehnyt juuri niinkuin hän sanoi. Kerran hän luki päiväkirjani ja nauroi sekä lyttäsi ajatukseni siihen paikkaan. Häpesin. Aloin viillellä itseäni ja toivoin kuolevani joka päivä.

Tapasin itseäni huomattavasti vanhemman miehen joka myöhemmin manipuloi minut tekemään lapsen ollessani vasta 16-vuotias.  Rakkaudesta sokeana en ajatellut yhtään sitä pyöritystä, mihin jouduin vaan uskoin sokeasti kaiken mitä hän sanoi. Hän löi ja raiskasi minua useita kertoja ollessamme yhdessä. Noin 3 vuotta. Jopa raskausaikanani. Yritin itsemurhaa useita kertoja, tai en tiedä yritinkö tarkoituksellisesti. Vahingoitin itseäni joka tapauksessa vaarallisin keinoin lääkkeillä ja viiltelemällä. Yritin ryhdistäytyä ja erota miehestä, kun sossut tulivat kuvioihin, mutta liian myöhään: lapseni vietiin minulta.

Aloin käyttää huumeita ja opiskelut menivät päin prinkkalaa. En onnistunut missään ja tunsin kuin koko elämäni olisi ollut taistelua ja hengissä selviämistä. Ainoastaan huumeet saivat oloni tuntumaan edes inhimilliseltä, vaikka meinasin useita kertoja vetää överit. Jäin koukkuun aineisiin, lähinnä amfetamiiniin ja ekstaasiin. Olen silti lähes varma että ilman tuota koukkua en olisi jaksanut elää ollenkaan.

Pääsin irti myöhemmin terapian ja rauhoittavien lääkkeiden avulla sekä jäljelle jääneiden ystävien tuella. Olin jo 3 vuotta kiskonut kaikkia aineita mitä käsiini sain ja menettänyt suurimman osan oikeista ystävistäni. Myöhemmin huomasin jääneeni koukkuun rauhoittaviin lääkkeisiin ja halusin taas kuolla. Heräsin sairaalasta yliannostuksen takia, äitini itki vieressä. En muista tästä juuri mitään.

Elämäni alkoi vihdoin parantua, kun muutin kauas kaikista ihmisistä toiselle paikkakunnalle ja aloitin alusta. Vaihdoin identiteettini nimeä lukuunottamatta kokonaan ja se auttoi. Sain töitä ja tavata lastanikin. Olen pikkuhiljaa kasvanut siitä rikkinäisestä ihmisrievusta kokonaisemmaksi päivä päivältä keräämällä lähelleni sellaisia ihmisiä jotka rakastavat minua tällaisena kuin olen. Vasta 23-vuotiaana aloin rakentaa elämästäni oman näköistäni ja nyt, 26-vuotiaana, en vieläkään tiedä mikä minusta tulee, mutta tiedän että olen matkalla kohti elämää.

- Vaikenin kauan

Kiitos tukihenkilölle

Olen nyt 20-vuotias, pian 2-vuotiaan pojan äiti. Olin koko peruskoulun koulukiusattu, ja masennus minuun iski 5-6 luokan paikkeilla. Sairastuin myös syömishäiriöön. Yläasteella kaikki paheni, masennusoireet lisääntyivät,sulkeuduin,arvosanat huononivat. Opettajat vain kuittasivat asian sillä, ettei minua kiinnosta opiskella. Viiltelin ja lintsasin. Valitsin aina väärät ihmiset ympärilleni ja rakastuin vääriin ihmisiin, mm. väkivaltaisiin ja sarkastisiin.

Peruskoulun jälkeen muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Opinnot eivät luistaneet kahta viikkoa pidempään ja alkoholi rupesi virtaamaan, eksyin taas vääriin piireihin ja tuli lastensuojelukuvio mukaan. En joutunut laitokseen, mutten kuitenkaan hidastanut sekoilujani alkoholin ja huumekokeilujen parissa, ja masennus vain voimistui. Lopulta lastensuojelu määräsi minulle tukihenkilön, jotta saisin säännöllistä rytmiä elämääni ja vähensinkin alkoholin käyttöä. Huumeet jäivät, mutta masennus häiritsi elämistä silti. Mietin ja etsin masennuksesta tarkempaa tietoa ja rupesin vaatimaan tutkimuksia. Epäilin kaksisuuntaista mielialahäiriötä, ja tutkimuksien jälkeen epäilykseni todettiin oikeaksi.

Kolme vuotta sitten keväällä rakastuin nykyiseen mieheeni, joka oli vartijana töissä. Hän antoi heti alkuun minulle ehdot: hän ei katsele kauaa, jos sekoilen kauheasti päihteiden kanssa, ja se sai minut skarppaamaan. Alkoholinkäyttö tippu minimiin, rupesin syömään masennuslääkkeitä ja paransin tapojani asunnon kunnossapidossa.

Edelleen kuitenkin masennus jylläsi vahvana, välillä saatoin keskellä yötä siivota ja tehdä ruokaa, naapuriparat! Miehenikin kärsi siitä myös, sillä yötöissä käydessään hän ei saanut pahemmin nukuttua, kun en antanut hänen nukkua 1-3 h pitempään – en tykännyt yksin olla hereillä. Joskus myös kodinhoito jäi täysin hänen vastuulleen, koska en jaksanut panostaa mihinkään ja olisin halunnut vain nukkua.

Raskauden myötä sain itselleni tehtyä lopullisesti säännöllisen päivärytmin ja masennusoireet rupesivat hälvenemään. En ole lapsen syntymän jälkeen valvonut yötä tehden kotitöitä taikka ruokaa. Masennus on pysynyt kurissa, ja ainoastaan kotitöiden teko on hetkittäin edelleen mieheni harteilla täysin, mutta onneksi hän on sen jo hyväksynyt ja ymmärtää etten jätä asioita tekemättä taikka kesken tahallani, vaan se johtuu sairaudestani.

Lapsen ja masennuksen voiton jälkeen vihdoin olen kiinnostunut opiskelusta, ja nyt olen vuoden opiskellut mieleistäni ammattia ja saanut kuriin pikku hiljaa myös ala-asteella alkanutta syömishäiriötä. Masennuksesta on jäänyt ikuiset muistot käsiin arpina, mutta olen tavallaan onnellinen niistä. Ilman masennusta ja kaikkea kokemaani en olisi ehkä niin onnellinen ja vahva mitä nyt olen. Olen myös ikuisesti kiitollinen tukihenkilöstäni ja siitä mitä kaikkea hän teki hyväkseni sen ajan, mitä hän työskenteli kanssani.

- Lansha